Lukiossa opot puhuivat vain yliopistoista ja ammattikorkeakouluista jatko-opinto vaihtoehtoina, enkä kahtena lukiovuonna edes ajatellut, että ammattikouluunkin voisi hakea. Selailin jatkuvasti eri korkeakoulujen vaihtoehtoja ja ahdistuin, koska mikään ei tuntunut omalta jutulta. Olin aivan hukassa.Tuntui kuin kaikki olisivat olettaneet minun jatkavan jossakin yliopistossa, koska olin aina ollut ihan hyvä koulussa. Tuntui myös, että ellen menisi yliopistoon, olisin huonompi ja epäonnistuneempi elämässäni kuin muut kaverini, joilla oli selkeät yliopistosuunnitelmat. Kesti kauan, että onnistuin vakuuttamaan kunnianhimoisen osan itsestäni siitä, ettei arvostettu yliopisto ole mikään hyvän elämän mittari. Meidän yhteiskunta on valitettavasti niin työ- ja koulutuskeskeinen, että ei ihme, että tunsin painetta hakea yliopistoon. Ihmiset määritellään niin helposti heidän työnsä tai opiskelupaikkansa perusteella.
Toisen lukiovuoden jälkeisenä kesänä ahdistus alkoi kasvaa suureksi, kun en tiennyt vieläkään mihin ihmeeseen hakisin. Vietin taas tunteja tietokoneen ääressä googlettamassa eri vaihtoehtoja, ja yhtäkkiä vain tajusin: miksen vilkaisisi myös ammattikoulujen tarjontaa? Osa minusta, se erittäin kunnianhimoinen, sanoi päässäni heti että ei missään nimessä. Se tuntui kuin riman alitukselta. Minäkö muka amiksessa? Mitä muutkin ajattelisivat? Eihän siellä ole edes läksyjä! Lukiossa varsinkin minulle oli syntynyt aika negatiivinen kuva ammattikoulusta, kun se tuntui olevan monille lukiolaisille lähes vitsin aihe.Kamppailin samalla myös omien ammattiunelmieni kanssa, sillä ne tuntuivat naurettavilta. Ainoa ala, missä todella halusin olla, oli media-ala. Lapsuudesta asti olin heilunut niin kameroiden kuin videokameroiden kanssa, suunnitellut omia lehtiä ja kirjoittanut blogia. Tuntui jotenkin tosi nololta myöntää, että sitä halusin tehdä vieläkin, kun muut halusivat esimerkiksi insinööreiksi tai opettajiksi. En puhunut unelmistani vuosiin kenellekään, vaan sanoin aina, etten tiedä mitä haluisin tehdä työkseni. Onneksi rohkaistuin pikku hiljaa ja aloin puhumaan haaveistani, vaikka hävetti.
Kun vihdoin päätin, etten aio hakea mihinkään yliopistoon, jopa kaverini isä oli kuulemma ihmetellyt sitä. Kerran myös yksi opettajanikin totesi minulle, että "sitten kun olet yliopistossa...". Alkoi ärsyttämään erittäin paljon, kun tuntui että elämät pyörivät vain opiskelupaikkojen ympärillä. En minä ainakaan sellaista elämää halunnut elää. En halunnut kenenkään kyseenalaistavan sitä, että en ollut jossakin tietyssä koulussa. Mitä sitten? Opiskeleminen ei ole ainakaan itselleni mikään elämän tärkein asia.
Kun lopulta puntaroin kaikkia vaihtoehtojani, amis tuntui ylivoimaisesti parhaimmalta vaihtoehdolta. En olisi heti lukion jälkeen jaksanut mitenkään lähteä taas siihen opiskelurumbaan täysillä mukaan. Ainoassa ammattikorkeakoulututkinnossa, mikä minua kiinnosti, piti osata heti valita valokuvauksen, journalismin ja videokuvauksen väliltä, enkä osannut tehdä sitä valintaa. Ennakkotehtäviäkään en olisi mitenkään jaksanut tehdä samalla, kun piti lukea kirjoituksiin. Amis tuntui turvalliselta vaihtoehdolta oman jaksamisen kannalta. Siellä pystyi myös opiskelemaan lapsuuden haaveammattejani ilman pelkoa ensikertalaisuuden menettämisestä. Tarvitsin juuri niitä perustaitojen opettelua, jotta osaisin valita tulevaisuudessa oikein jatko-opintojen suhteen ja pystyisin menestymään media-alan pääsykokeissa paremmin sitten joskus.Tähän mennessä olen ollut todella tyytyväinen omaan valintaan: olen oppinut paljon mielenkiintoista jo kahden kuukauden aikana, ja sen lisäksi myös aikaa on jäänyt hyvin vapaa-ajalle ja töille. Olen muutenkin tykännyt Kuopiosta tosi paljon, ja siitä voisinkin jossain vaiheessa kirjoittaa oman postauksensa.
Hyvää maanantaita kaikille!
Lähetä kommentti