SOCIAL MEDIA

tiistai 19. marraskuuta 2019

Someton sunnuntai yllätti

minä1

Viime sunnuntaina päätin ottaa pienen loman sosiaalisesta mediasta ja suljin puhelimeni. Lähiaikoina on tuntunut etten pysty rentoutumaan ja palautumaan tarpeeksi hyvin töistä, kun kännykkä kulkee koko ajan lähes käden jatkeena ja ruudun tuijottaminen jatkuu vielä kotonakin. Asiaa ei auta yhtää se, että olen koko ajan tavoitettavissa ja WhatsAppiin kilahtaa säännöllisesti työviestejä. Sunnuntaina, viikon ainoana vapaapäivänäni, olin totaalisen täynnä sitä kaikkea. Tuntui helpottavalta sulkea puhelin ja piilottaa se pois näkyvistä - aivan kuin olisi päässyt kuormittavasta painolastista hetkeksi eroon.

Ensimmäiset ajatukset olivat, että on kovin hiljaista. Teki mieli laittaa podcast tai äänikirja taustalle pyörimään. Harhailin ympäri kämppää kuin etsien jotakin viihdykettä. Mitä ihmettä sitä oikein tekisi? Yllätin itseni siivoamasta (vihaan sitä). Yllätin itseni vielä toisenkin kerran, kun yhtäkkiä kiinnostuin toden teolla hoitamaan koulujuttujen kirjallisia tehtäviä, ja vietinkin niiden parissa muutaman tunnin. Yllätyin myös siitä, miten ajatuksenjuoksuni oli lennokkaampaa kuin tavallisesti. Ehdin käsittellä mielessäni henkilökohtaisia asioita aina ihmiskunnan olemassaoloon saakka. Ei ollut ruutua, johon voisi paeta, vaan oli otettava ajatukset ja tunnevyöryt sellaisinaan vastaan juuri siinä hetkessä, keittiön pöydän ääressä. Puhdistavaa. 

Salin jälkeen istuin bussissa ja joka ikinen matkustaja tuijotti omaa ruutuaan kuoleman hiljaisuudessa. Yhtäkkiä tilanne tuntui niin koomiselta, että minua alkoi naurattaa. Tuntui jollain selittämättömällä tavalla typerältä istua hiljaa ihmisjoukossa ja katsoa kun kaikki olivat kumartuneet puhelimiensa ääreen. Olin liian tietoinen kiusallisesta hiljaisuudesta, jonka keskelle olin joutunut. Ketään ei näyttänyt olevan tietoinen hetkestä, ohi vilahtavista katulampuista tai autojen valoista, sumusta joka kietoi tutut Kuopion maamerkit verhoonsa. Teki mieli huutaa hiljaisuuteen: herätys ihmiset!!

kollaasi2

Minulla on jonkinlainen viharakkaussuhde puhelintani ja sosiaalista mediaa kohtaan. Rakastan selata Instagramissa kauniita kuvia, lukea muiden tarinoita ja saada siten myös inspiraatiota omaan tekemiseen. Olen saanut Instagramin kautta paljon arvokasta tietoa seuraamalla erilaisia tileja, jotka ottavat kantaa ilmastokysymyksiin ja politiikkaan. Toisaalta olen huomannut sen, että somen seuraaminen lamauttaa minua. Jään ennemmin selaamaan puhelintani, kuin siivoaisin sotkuni. Koulujuttujen aloittaminen tuntuu ylivoimaiselta, kun klikkaa kerta toisensa jälkeen uuteen YouTube videoon. Melkein joka ilta nukkumaanmenoni venyy tunnilla, koska minun on selattava vielä sängyssä some läpi. Tunnustan: taidan olla somekoukussa. Pystyisin keskittymään oleellisiin asioihin paljon paremmin ilman sitä.

aamupala2

Olen yrittänytkin vetää selvää rajaa puhelimen käytölleni. En ikinä laita Instagram Storyja reaaliaikaan, vaan vasta kotiin tullessani selaan kamerarullaani, josko siellä olisi jokin julkaisukelpoinen räpsy päivän kivasta tapahtumasta. Keskustellessani jonkun ihmisen kanssa en ikinä halua selata somea samaan aikaan, vaan keskityn itse hetkeen. Selaan eniten somea yksin kotona, sillä haluan keskittyä siihenkin kunnolla. Silti käteni hapuilee jokaisen tylsän hetken äärellä kännykän näyttöä: ruokatunnilla, bussipysäkillä sekä bussissa, työpaikan pukkarissa... Nukun jopa alle metrin päässä siitä kapistuksesta. Ahdistaa tiedostaa, kuinka riippuvaiseksi elämäni on tullut puhelimesta. Välillä sitä haluaisi heittää koko luurin kuudennen kerroksen ikkunasta ulos mahdollisimman kauas itsestä.

Haluaisin lieventää riippuvuuttani ja elää vieläkin paremmin hetkessä. Liian usein joudun sulkemaan puhelimeni, jotta saisin aikaiseksi jotakin järkevää, eivätkä jatkuvat viestit kaappaisi huomiotani. Onneksi sen luurin voi sentään edes sulkea. Olisi kuitenkin tärkeä pysähtyä välillä tylsän hetken tultua tunnustelemaan mitä oikein itse tuntee ja haluaa sillä hetkellä, kuin suunnata huomio heti ruudulle. Miettiä, mitä oma elämä merkitsee itselleen, ennen kuin se valuu ohi keinotekoisen todellisuuden äärellä.

Oletko sinä kokeillut olla päivän tai päiviä kokonaan ilman puhelinta?

2 kommenttia :

  1. Samoissa fiiliksissä, puhelimettomat päivät olisivat kivoja.
    Meillä tosin on kaksi teiniä ja yksi melkein teini, joten pitää olla saatavilla. Jos jotain sattuu..
    Mutta silti voisin jättää luurin hyllyyn, enkä pitää sitä käden ulottuvilla.
    Tuokin on tuttua, että tylsän hetken tullessa kaivaa heti somea hätiin. Ja samalla tukahduttaa mielikuvituksensa.🙈

    Kesälomalla olimme viikon pohjoisessa koko perhe. Mökillä oli huono kenttä, joten suljin puhelimen usein, ihana fiilis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) Niimpä, pitäisi osata laittaa kännykkä edes sinne hyllylle vaikka olisikin tavoitettavissa, silläkin olisi varmasti jo suuri ero päivään! Ja ai että tuo teidän mökkiviikko luonnon keskellä kuulosti ihanalta kokemukselta 😍

      Poista